1800-luvun Yhdysvalloissa naiset elivät kulttuurissa, jossa heidän roolinsa oli rajoittunut kodin ja perheen ympärille. Lainsäädäntö, koulutusjärjestelmä ja työelämä heijastivat kaikki selkeästi sukupuolittunutta käsitystä yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Naisilla ei ollut äänioikeutta, omaisuuden hallintaoikeutta avioliitossa eikä mahdollisuutta osallistua viralliseen politiikkaan. Työelämässä vaihtoehdot rajoittuivat lähinnä kotiapulaisiin, opettajiin ja tekstiilityöläisiin – usein huonoilla ehdoilla ja pienellä palkalla. Silti samaan aikaan teollistuminen, kaupungistuminen ja valistuksen leviäminen loivat hiljalleen pohjan uudenlaiselle tietoisuudelle. Naiset alkoivat kyseenalaistaa passiivisen roolinsa ja hakea aktiivista osallistumista yhteiskuntaan. Yksittäiset kirjoittajat, puhujat ja opettajat nostivat esiin ajatuksia siitä, että naiset ansaitsevat samat oikeudet kuin miehet – niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Nämä ajatukset löysivät vähitellen toisensa ja alkoivat muodostaa yhteistä liikettä.
Vuonna 1848 pidetty Seneca Fallsin kokous New Yorkissa oli historiallinen tapahtuma, jota pidetään laajasti ensimmäisenä virallisena naisliikkeen kokoontumisena Yhdysvalloissa. Tapahtuman järjestivät muun muassa Elizabeth Cady Stanton ja Lucretia Mott, jotka laativat kokouksessa kuuluisan 'Declaration of Sentiments' -julistuksen. Se pohjautui Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen, mutta sen sijaan että se olisi vaatinut vapautta kolonialismista, se vaati vapautta patriarkaatista. Erityisesti vaatimus naisten äänioikeudesta oli aikakauden mittapuulla vallankumouksellinen. Kokous keräsi yhteen naisia ja miehiä, jotka halusivat haastaa vallitsevat normit, ja loi pohjan järjestäytyneelle naisliikkeelle. Liike alkoi levitä osavaltiosta toiseen, ja eri paikkakunnille syntyi yhdistyksiä, lehtiä ja puhujakiertueita. Kokouksen jälkeen yhä useammat naiset ryhtyivät toimimaan julkisesti, vaikka se toi mukanaan sosiaalista painetta ja usein myös halveksuntaa. Siitä huolimatta tapahtuma oli selkeä lähtölaukaus.
Naisliikehdintä ei tapahtunut tyhjiössä – se kulki käsi kädessä muiden 1800-luvun reformiliikkeiden kanssa, erityisesti orjuuden vastaisen liikkeen ja raittiustyön kanssa. Monet naisten oikeuksia ajavat henkilöt olivat jo valmiiksi aktiivisia abolitionistien riveissä. Tämä yhteistyö tarjosi naisille kanavia osallistua julkiseen keskusteluun ja kokemusta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Samalla se toi näkyviin liikkeen sisäisiä ristiriitoja: jotkut pelkäsivät, että naisten mukaan ottaminen heikentäisi orjuuden vastaisen liikkeen uskottavuutta – toiset taas näkivät yhteisen moraalisen pohjan ihmisoikeuksien ajamisessa. Raittiusliike puolestaan oli naisille käytännöllinen areena, jossa he saattoivat osoittaa järjestäytymis- ja puhevalmiuttaan yhteisöissään. Näiden liikkeiden kautta syntyi kokeneita ja itsevarmoja naisjohtajia, jotka myöhemmin siirtyivät ajamaan nimenomaan naisten oikeuksia. Tämä yhteistyöverkosto muodosti liikkeen selkärangan 1800-luvun loppupuolella.
Vaikka naisten oikeuksien saavuttaminen oli hidasta, 1800-luku oli perusta sille kehitykselle, joka jatkui 1900-luvulle. Ensimmäiset naiset pääsivät yliopistoihin, julkaistiin naisten omia lehtiä ja osa osavaltioista antoi rajattuja äänioikeuksia esimerkiksi kunnallisvaaleihin. Vaikka nämä edistysaskeleet olivat pieniä, ne osoittivat, että muutos oli mahdollinen. Naisliikkeen varhaiset edustajat rakensivat pitkäjänteisesti kulttuurista hyväksyntää ja loivat malleja, joita seuraavat sukupolvet hyödynsivät. Heidän työnsä ei jäänyt vain aikansa idealismiksi, vaan se konkretisoitui myöhemmin lakimuutoksina ja oikeudellisina uudistuksina. Myös käsitys siitä, mitä nainen voi olla ja tehdä, alkoi muuttua – opettaja, kirjailija, puhuja, järjestöjohtaja. Nämä roolit laajenivat vähitellen ja johtivat siihen, että 1800-luvun lopulla naisten asema oli jo merkittävästi eri kuin vuosisadan alussa. Liike ei vielä saavuttanut päätavoitteitaan, mutta se aloitti peruuttamattoman kehityksen kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.